Instassa silmiini osui keskustelu jossa nimimerkki sanoi, ettei vieläkään ole löytänyt omaa alaa tai sitä mitä haluaisi tehdä ja hän on lähes kolmekymppinen. Toinen kysyi hänen intohimoaan, löytyisikö se oma ala sitä kautta. Tässä kohtaa jäin miettimään asiaa, miten löytää oman alansa?

Pyörittelin ajatusta hetken ja mietin asiaa eri näkökulmista. Päädyin heittelemään kapuloita ajatusten rattaisiin tässä kohtaa. Kuka iskosti päähämme, että meillä jokaisella olisi olemassa "oma ala ja se vain pitäisi löytää"?

Toiset tietävät mitä alaa tai roolia tavoittelevat, jo hyvin nuoresta tai asia valkenee jossain vaiheessa elämää. Joku tietää, että hän haluaa tulla isona lääkäriksi kuten vanhempansa. Tai kaivinkoneenkuljettajaksi kuten enonsa. Joku huomaa nuorena aikuisena, että hänen unelmansa on toimia fysioterapeuttina.

Sitten on meitä: jotka emme tiedä alaamme tai paikkaamme työelämässä. Meitä, jotka liikumme alalta toiselle sekä hyvinkin erilaisten roolien välillä. On kuin meillä ei olisi suunnitelmaa. Usein ei ehkä olekkaan. Ei ole välttämättä sitä "omaa alaa", jota tavoitella kun emme edes tiedä mikä se "oma ala" olisi. 

Ehkä ongelma syntyy siitä, että meille on opetettu, että meidän pitäisi tietää. Että työurassa pitäisi näkyä punainen lanka, suunnitelma ja johdonmukainen eteneminen. Jos niitä ei ole, alkaa helposti tuntua siltä, että muut ovat jotenkin edellä ja oma työura on sekava.

Minulla ei ole ollut urasuunnitelmaa

Tunnustan, minulla ei ole ollut urasuunnitelmaa. En ole päämäärätietoisesti tavoitellut tiettyä alaa, pyrkinyt löytämään sitä oikeaa roolia ja onnen täyttymystä. Olen liikkunut eri roolien välillä, aloilta toisille, kartoittaen aivan valtavasti osaamista eri aloilta ja eri rooleista. 

Usein työpaikka on liittynyt elämäntilanteen muuttumiseen, joskus avautuneeseen mahdollisuuteen tai mielenkiintoon lukiessani työpaikkailmoitusta.

Joskus työsuhteeni on päätetty puolestani. Kerran päätin lopettaa työsuhteen itse, sillä en pitänyt siitä takakireästä ja ärtyneestä ihmisestä, joksi muutuin kyseisessä työssä. Päätin, etten halua elää viittä päivää viikossa, kahdeksaa tuntia päivässä hirviönä, joten lopetin.

Olen tarttunut erilaisiin mahdollisuuksiin, kun ne ovat kiinnostaneet tai sattuneet avautumaan. Joskus olen vaihtanut kiinnostavampaan työhön, joskus paremmin palkattuun ja joskus yksinkertaisesti olen etsinyt vaihtelua. 

Jälkikäteen katsottuna työurani näyttää kaikkea muuta kuin lineaariselta. Siinä on paljon sivupolkuja. Enkä oikeastaan pidä niitä enää sivupolkuina. Ne ovat työurani.

Työ saa olla myös työtä

Väitän, ettei sitä oikeaa roolia tarvitse tietää. Sitä ei ole pakko määrittää, vaikka kuka kyselisi mitä. Työ saa olla myös työtä. Työn merkitys saa olla toimeentulossa, ei työtä tarvitse tehdä intohimosta. Väittäisin, että vähemmistölle työ ei ole intohimo, eikä sen tarvitsekaan olla.

Työnteon motivaatio saa olla puhtaasti se, että saa ansaittua rahat asumiseen, arkeen ja kaikkeen siihen, mitä tarvitseekaan. Se riittää. Ei tarvitse löytää "omaa alaa", "omaa kutsumustaan". 

Ethän käsitä väärin; on mahtavaa jos palkkatyö antaa enemmän kuin palkan, jos se on intohimo tai jotain muuta, vielä enemmän. Haluan vain sanoa, on ok haluata löytää työ, josta saa palkan. Tavoitteen ei tarvise olla sen enempää tai vähempää. Sinä määrittelet sen, mitä haluat ja tavoittelet.

Entä jos seuraava tavoite riittää?

Työnhaussa olevalta ihmiseltä kysytään jatkuvasti: Mitä haluat tehdä? Mikä on sinun alasi? Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Ihan kuin kaikilla pitäisi olla suunnitelma. 

Työelämä muuttuu niin nopeasti, ettei kukaan tiedä varmasti, miltä oma työ, tai elämä, näyttää viiden vuoden päästä. Miksi pitäisi tietää, mitä haluaa silloin tehdä?

Entä jos täysin kelvollinen vastaus kysymykseen on: en tiedä vielä. Tiedän kuitenkin, minkä verran palkkaa tarvitsen, millaista arkea haluan elää ja millaiseksi en halua työssäni muuttua.

En vieläkään tiedä, mikä minun ”oma alani” on. Enkä enää edes etsi sitä.