Työllisyys, raha ja finanssimarkkinat
Yritän välttää kuulostamasta poliittiselta. On kuitenkin vanha totuus, että radikaalin maineen saa jo vain sillä, että kehtaa mennä ongelman ytimeen – ja sen tässä lyhyesti ja pelkistetysti teen. Olen nimittäin aivan aidosti huolissani nuorten tulevaisuudesta – ja toki kaikkien muidenkin – ja siksi näen tarpeelliseksi nostaa esille muutaman olennaisen, suorastaan määrittävän tekijän keskusteluun. Jos emme nimittäin halua menettää kokonaista sukupolvea, on kaiken tekemisen ja touhuamisen sijaan syytä hetkeksi pysähtyä ja katsoa, millaiset ovat ne reunaehdot, joiden varassa toimimme ja voisiko niitä ehkä muuttaa. Väärällä lääkkeellä voi potilaskin kuolla.
Tiedämme varsin hyvin – tai ainakin olisi hyvä tietää – miten tavattoman vaikeaa on oikeasti toteuttaa nykyisessä rahajärjestelmässä täystyöllisyyteen pyrkivää politiikkaa (policy). Esimerkiksi se, mitä tapahtui 1970-luvun puolivälissä tuntuu unohtuvan yllättävän monelta toimijalta, joiden luulisi vaativan muutosta asiaan, jos työllisyyden hoito todella merkitsee jotain. Tuolloin alettiin lännessä omaksumaan ihan uudenlaisia lakeja, joita on myöhemmin täydennetty monenlaisilla eurooppalaisilla sopimuksilla.
Tuloksena, että valtioiden keskuspankit eivät enää esimerkiksi voineet helpottaa julkista velkaa painamalla itse rahaa. Valtioiden tuli nyt kääntyä finanssimarkkinoiden puoleen saadakseen tarvittavat rahat kokoon. (ks. esim. Lazzarato 2012, 17.) Tästä 1970-luvulla alkaneesta aikakaudesta voisi kirjoittaa useamman kirjan niin sen syistä kuin seurauksista, mutta riittäköön tämä tässä.
Keskuspankit menettivät siis mahdollisuutensa säädellä kiertävää rahamäärää. Niiden tehtäväksi on tullut vain myöntää keskuspankkirahaa finanssisektorille, jotta ne voivat selvittää omat keskinäiset maksunsa. Jos tätä ei tehtäisi, olisi tuloksena rahoitusjärjestelmän kaikkinainen romahdus.
Työllisyyden kannalta tämä on erityisen olennaista siksi, että kun rahan luomista hallitsevat valtion sijaan finanssimarkkinat, jotka ovat päättäneet, että ne saavat paremmat ”vakuudet” luodulle rahalle muualta kuin työllistävistä investoinneista, ei näitä investointeja myöskään tapahdu. Rahat ovat ennemmin virranneet esimerkiksi kiinteistösijoituksiin. (Viren & Vähämäki 2015, 67.)
Tämä spekulointi asuntomarkkinoilla ei tietenkään ole tuottavaa (productive) toimintaa, mutta silti sinne virtasi suuret määrät pääomia aina vuoteen 2007-2008 asti, koska tuotto (profit) oli siellä korkealla. (Harvey 2014, 32). Tuon spekuloinnin tulokset me tiedämme varsin hyvin eikä sitä tässä tarvitse kerrata.
Mitä tässä nyt haluan sanoa? Jotta voimme ymmärtää sitä, mitä ympärillämme tapahtuu, on meidän aivan pakko mennä ongelman ytimeen. En näe suurtakaan viisautta siinä, että pohdimme työllisyyskysymyksiä, jos emme ymmärrä rahataloutemme piirteitä. Raha on kuitenkin taloutemme veri – halusi sitä tai ei – ja siksi sen syntyä ja kontrollointia on ymmärrettävä, jos todella on kiinnostunut työllisyydestä.
Työllistymisen kannalta erinäiset motivaatioseminaarit, kurssit tai niksit ynnä haastattelut paljoa paina kansakunnan tasolla, jos kokonaisuuden kannalta olennaisimmat asiat ovat jumissa: investoinnit eivät suuntaudu työllistymiseen.
Todellinen kysymys työllistymisen kannalta on siis näiden finanssimarkkinoiden investointien suuntautuminen sekä finanssimarkkinoille annetun vallan kritiikki. Tämä ei tietenkään ole meidän ruohonjuuritasolla toimivien tehtävä, koska siihen ei ole valtaa, mutta toivoa sopisi joskus kuultavan hieman syvällisempää pohdintaa talous- ja rahajärjestelmästämme kuin on viime aikoina saanut kuulla.
Joonas Honkimaa
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri,
joka työskentelee etsivässä nuorisotyössä.
Lähteet:
Harvey David 2014. Seventeen Contradictions and the End of Capitalism. Oxford Univeristy Press. Lazzarato Maurizio 2012. The Making of the Indebted Man – An essay on the Neoliberal Condition. Semiotext(e). Amsterdam.
Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.
Tiedämme varsin hyvin – tai ainakin olisi hyvä tietää – miten tavattoman vaikeaa on oikeasti toteuttaa nykyisessä rahajärjestelmässä täystyöllisyyteen pyrkivää politiikkaa (policy). Esimerkiksi se, mitä tapahtui 1970-luvun puolivälissä tuntuu unohtuvan yllättävän monelta toimijalta, joiden luulisi vaativan muutosta asiaan, jos työllisyyden hoito todella merkitsee jotain. Tuolloin alettiin lännessä omaksumaan ihan uudenlaisia lakeja, joita on myöhemmin täydennetty monenlaisilla eurooppalaisilla sopimuksilla.
Tuloksena, että valtioiden keskuspankit eivät enää esimerkiksi voineet helpottaa julkista velkaa painamalla itse rahaa. Valtioiden tuli nyt kääntyä finanssimarkkinoiden puoleen saadakseen tarvittavat rahat kokoon. (ks. esim. Lazzarato 2012, 17.) Tästä 1970-luvulla alkaneesta aikakaudesta voisi kirjoittaa useamman kirjan niin sen syistä kuin seurauksista, mutta riittäköön tämä tässä.
Keskuspankit menettivät siis mahdollisuutensa säädellä kiertävää rahamäärää. Niiden tehtäväksi on tullut vain myöntää keskuspankkirahaa finanssisektorille, jotta ne voivat selvittää omat keskinäiset maksunsa. Jos tätä ei tehtäisi, olisi tuloksena rahoitusjärjestelmän kaikkinainen romahdus.
Työllisyyden kannalta tämä on erityisen olennaista siksi, että kun rahan luomista hallitsevat valtion sijaan finanssimarkkinat, jotka ovat päättäneet, että ne saavat paremmat ”vakuudet” luodulle rahalle muualta kuin työllistävistä investoinneista, ei näitä investointeja myöskään tapahdu. Rahat ovat ennemmin virranneet esimerkiksi kiinteistösijoituksiin. (Viren & Vähämäki 2015, 67.)
Tämä spekulointi asuntomarkkinoilla ei tietenkään ole tuottavaa (productive) toimintaa, mutta silti sinne virtasi suuret määrät pääomia aina vuoteen 2007-2008 asti, koska tuotto (profit) oli siellä korkealla. (Harvey 2014, 32). Tuon spekuloinnin tulokset me tiedämme varsin hyvin eikä sitä tässä tarvitse kerrata.
Työllistymisen kannalta erinäiset motivaatioseminaarit, kurssit tai niksit ynnä haastattelut paljoa paina kansakunnan tasolla, jos kokonaisuuden kannalta olennaisimmat asiat ovat jumissa: investoinnit eivät suuntaudu työllistymiseen.
Todellinen kysymys työllistymisen kannalta on siis näiden finanssimarkkinoiden investointien suuntautuminen sekä finanssimarkkinoille annetun vallan kritiikki. Tämä ei tietenkään ole meidän ruohonjuuritasolla toimivien tehtävä, koska siihen ei ole valtaa, mutta toivoa sopisi joskus kuultavan hieman syvällisempää pohdintaa talous- ja rahajärjestelmästämme kuin on viime aikoina saanut kuulla.
Joonas Honkimaa
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri,
joka työskentelee etsivässä nuorisotyössä.
Lähteet:
Harvey David 2014. Seventeen Contradictions and the End of Capitalism. Oxford Univeristy Press. Lazzarato Maurizio 2012. The Making of the Indebted Man – An essay on the Neoliberal Condition. Semiotext(e). Amsterdam.
Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.
Kommentit